Mä oon asunut Irlannissa nyt kohta kahdeksan kuukautta ja aika on mennyt tosi nopeasti. Olin edelleen ihan huhtikuun korkeintaan tokalla viikolla, kun tänään katsoin kalenteria ja tajusin, että ensi viikolla ollaan toukokuun puolella. Mihin tää aika taas menee?
Mun ekat kuukaudet täällä ennen joulua tuntuu tosi kaukaisilta ja en jaksa edes miettiä sitä alkuaikaa. En viihtynyt ollenkaan. Maisemanvaihdos auttoi paljon ja työt pitää jotenkin järjissään, vaikka niitä voisi enemmänkin olla.
Tulevaisuus on taas kerran auki. Vuoden Ranskassa asumisen jälkeen kaipaan sinne tosi paljon takaisin. Nää kuukaudet Irlannissa on kasvattanut mua taas tosi paljon. Jokainen kokemus opettaa, oli se sitten missä tahansa.
Puolisen vuotta matkassa on pyörinyt nyt toinenkin osapuoli ja enää en voi ajatella vaan itseäni, vaan suunnitelmat on yhteisiä.
Liian pitkälle en halua suunnitella, tai paljastaa meidän tulevaisuudensuunnitelmia muutenkaan, koska kaikkeen on vielä aikaa ja asiat ehtii/voi muuttua monestakin syystä.
Tässä vaiheessa en kuitenkaan usko, että tää muuttuu ainakaan mun osalta, elikkä paluumuutto Suomeen odottaa elo-syyskuun aikana. Yksin tai kahdestaan, se lienee varmaa vasta Suomen maaperällä seistessä.
Yksin matkatessa mun oleskelu tuskin jatkuisi pitkään, vaan iso kaipaus ja polttava halu jonnekin maailmalle yllättäisi aika äkkiä. Mutta nyt mulla on joku, joka saa mut ajattelemaan omaa napaa kauemmas ja jolle haluan näyttää Suomen parhaat puolet. Suunnitelma on viettää siellä ainakin vuosi, nähdä jokainen vuodenaika.
Oon alkanut odottamaan Suomeen muuttoa ja katselemaan lentolippuja, miettimään, koska olisi hyvä aika lopettaa työt.
Lähes kahden vuoden aikana on alkanut arvostamaan ja kaipaamaan pieniä asioita. Haluan lukea veljenpojalle iltasatua, en vain kysellä skypen kautta kuulumisia voimatta halata. Olla paikalla, kun toinen kasvaa. Olla siellä, kun jollakin perheenjäsenellä on syntymäpäivät tai muut juhlat.
Sitä alkaa kaipaamaan kaikkia tosi outoja, arkisia asioita. Kuten sitä, että ajetaan äitin kanssa Keskiselle ostoksille. Tai jos ollaan iskän kanssa liikenteessä niin pysähdytään aina huoltsikalle kahville. Se, että välillä voi käydä siskon luona syömässä tai toisen kanssa pitää "ryyppäjäisiä". Tai kun ajellaan veljen kanssa ympäri kyliä tai mennään yksille. Tai kun lähtee koiran kanssa juoksemaan ja kunto loppuu.
Kyl mä uskon, että oon valmis asettumaan Suomeen taas hetkeksi. Tulevaisuus näyttää sitten taas, minne tie vie. Turhaan sitä liikaa suunnittelee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti