Päivä 30: Oman mielen tutkiskelua

Mä mietin todella pitkään, haluanko tätä tänne julkaista. Kun tää on enempi sellainen henkilökohtainen päivitys. Päädyin loppujen lopuksi siihen, että menköön.

Mulla on pää ollut aivan sekaisin viimeiset kolme viikkoa. Jatkuva väsymys painaa päälle nukkui sitten kuinka paljon tai vähän tahansa. Keho reagoi jonkinlaiseen stressiin.
Mä en edelleenkään oo oikein asettunut. Irlanti vaikuttaa ihanalta maalta ja mun isäntäperhe on tosi mukava. Ne todella haluaa mun sopeutuvan ja viihtyvän, kyselevät aina onko suunnitelmia vapaapäiville, että näkisin mahdollisimman paljon Irlantia. Tietenkin ne myös haluaa mut välillä pois ja itsekin haluan pois, joten onkin hyvä, kun välillä voi viettää viikonlopun ja enemmänkin Midletonissa.

Olisi hirveästi paikkoja, joissa käydä ja mitä haluaisi nähdä. Ja oonhan mä jo nähnytkin melko paljon lyhyessä ajassa. Ei vain pääse liikkeelle. Ei osaa lähteä yksin ja sitten ei osaa kuitenkaan suunnitella reissuja porukassakaan. Onhan mulla täällä muutama kaveri (Emma hei, kiitti kun oot täällä!)
Pitäisi, mutta ei osaa innostua ajatuksesta. Ja se on mulle ihan uutta. Oon aina osannut iloita pienistä asioista ja innostun tosi nopeasti ja haluan sitten myös ajatuksen toteuttaa. Mielessä pyörii koko ajan viikonloppusuunnitelmat Dublinissa ja Galwayssa, mutta saa nähdä, koska ne saa toteutettua.

Mä haluaisin syyttää syysmasennusta. Mutta eikö muuton toiseen maahan pitänyt olla ihana, hyvä uusi alku uudelle jaksolle elämässä ja laittaa elämäntavat kuntoon.
Ja enkä mä oikeasti voi syksyä syyttää. Sehän on uuden alku.
Puutkin pudottaa lehtensä.
Ehkä itsekin pitäisi heittää kaikki ylimääräinen huoli hartioilta romukoppaan.

Viime aikoina oon muistellut paljon mun Ranskan vuotta. Viimeisinä kuukausina tapahtui paljon ja taisin päästää itseni jopa ihastumaan. Ja rikkoutumaan.
Haluaisin unohtaa tuon kaiken. Tai en ehkä unohtaa, mutta päästä yli ja suunnata katseen tulevaisuuteen. Silti olo on haikea.

Eilen pubissa juttelin mun kaverin kanssa ja jouduin vastaamaan kysymykseen: "Kaipaatko Suomea?" Vastasin heti kielteisesti. Suomi on kaunis maa, mutta en osaa ikävöidä sitä. Aloin myös pohtimaan, että tavallaan en osaa myöskään ikävöidä ketään sieltä, koska yhteydenpito on niin helppoa whatsapin, facebookin ja skypen välityksellä. Pystyn näkemään ja kuulemaan tärkeimmät ihmiset, aina kun haluan.
Mun kaveri totesi sitten, että hänkään ei kaipaa esim. keskusteluja, mutta läsnäolon puute on se vaikein kohta. Siinähän se tuli. Läsnäolo. Vaikka tiedän, mitä mun läheisille kuuluu, kaipaan niiden läsnäoloa. Sitä, että ne olisi samassa huoneessa tai edes samassa maassa, jolloin olisin tärkeinä päivinä nopeasti paikalla.

Mutta niin kuin sanoin: Puutkin pudottaa lehtensä. Ja ne kasvattaa uudet tilalle. Ehkä olisi aika jättää kaikki ikävät asiat historiaan ja kasvaa taas henkisesti vähän vahvemmaksi.


-Alina